purnukka

Tässä jaksossa: Tuholaistorjuntaa, kesäreissun aikaista kastelua ja sadonkorjuuta.

Taisimme keksiä syyn sille, miksi orvokit ovat useimmiten kevätajan kukkia, eikä niitä näe useinkaan myöhemmin syksyllä: ne ovat kirvojen ja perhosentoukkien herkkua...

Orvokeista alkoi katoamaan kukkia ihan kohtalaista vauhtia. Lyhyen tutkimusmatkan jälkeen totesin, että niissähän ryömii toukkia ...prkl! En ole kummoinen lajintunnistaja, joten käytin käänteistä kuvahakua ja internetin ihmemaailmaa apunani, ja toukkakaverusten joukossa saattoi hyvinkin olla mm. kukkakärpäsen toukkia sekä yökkösten ja muiden perhosten toukkia.

No eipä siinä mitään, osa näistä toukkakavereista on hyödyllisiä, ne nimittäin syövät muita kasveissa viihtyviä tuholaisia kuten kirvoja. Hetkinen, kirvoja...? Kirvoja!

Siis syypää kasvin heikkokuntoisuuteen löytyi. Toukat rouskuttavat ja kirvat imaisevat kukille menevät herkut matkalta pois, jes. Ilmeisesti mekaaninen poisto olisi yksi tehokkaimmista tavoista, ja esimerkiksi mäntysuopa- tai toluveden suihkuttelua ei ole tutkittu tarpeeksi.

Minä taas totesin, että kirvat katosivat ja orvokki kukkii jälleen iloisena, kun sen suihkutti miedohkolla toluvedellä kauttaaltaan. Siis sekä mekaaninen että kemiallinen torjunta, jes! Näitä orvokkeja ei ainakaan syödä, joten vaihtelevat mielipiteet tolun käytöstä torjunta-aineena vaihdelkoot keskenään.

 

No mitä hittoa, onko se kurkku?

Siinä sitten kesäviikkojen vieriessä piti välillä käydä vähän kurkkimassa lehtien alle, josko sieltä jotain syötävää alkaisi joskus löytymään. Kurkkujen kanssahan meidän parvekepuutarhuroinnissa on ollut aiempina vuosina pelkkää epäonnea, joten toiveet olivat alhaiset – pessimisti ei pety!

Mutta miätäs ehmettiä, lehtien välistä pilkistää ihan oikea kurkku. Kasvihuonekurkku! Meidän parvekkeella!

Yllä esitelty kurkku muuten päätti sitten ilmestyä vielä ns. poisheittokurkkuihin, jotka olivat jääneet ikään kuin ylimääräisiksi sellaisella "no olkoot nyt tuossa pikkuruukussa jos joku ne haluaa" -mentaliteetilla. Minimaalisella kastelulla ja laiminlyönnillä...kurkku! Tästäpä tulikin sitten intopiikki pitää kurkuista vähän parempaa huolta.

Ja sittenpä niitä alkoikin tulemaan. Tämän lajikkeen ohjeissa käskettiin poimia satoa usein, jotta kurkut eivät kasva liian isoiksi ja muutu mauttomiksi. Ohjepituus oli n. 10 cm, ja suurin piirtein 7-11 cm pituisina niitä onkin nyt poimittu. Ovat olleet kyllä hyvän makuisia ja makeita, nam!

Koska näitä tulee varjoisalla parvekkeella kohtalaisen vähän, ei näitä olla alettu säilömään. Kurkut on syöty pois sitä mukaa kun niitä on tullut (olisiko nyt popsittu yli puolisen tusinaa? ja kirjoitushetkellä poimimista odottaa ainakin pari melko valmiin oloista!)

 

Muutkin sieltä pikku hiljaa...

Salaattiyritelmiä lukuun ottamatta kaikki muut kasvit ovat vielä pysyneet elossa, terveinä ja tuholaisettomina!

Lämpimät ilmat selkeästi ovat kasvien mieleen. Tietysti kaikki helteet sattuivat tänä kesänä juuri niille pätkille kun olimme pois kotoa. No, ainakin tuli taas testattua kasteluviritysten toimivuus, koska pienistä valituksista piittaamatta kaikki kasvit ovat selvinneet lämpimistä jaksoista!

Terävät piikit lämpötiladatassa indikoivat auringon paistaneen parvekkeelle aamupäivällä. Graafeja piirtelee datasta gnuplot (koska halusin hianot bittigrafiikkagraafit enkä mitään pehmeäreunaisia jäsägraafeja!!!1).

 

Kastelu ohoi!

Automaatiota ei siis vieläkään tässä kastelujärjestelmässä ole. Siltikin se mahdollistaa sen mikä muutoin tuottaisi jollekulle tutulle päivittäistä päänvaivaa: kasvit saavat vettä joka päivä tarpeen mukaan.

Kamerat, jotka ovat ulkoilman armoilla (ja jotka on tarkasti viritetty niin etteivät ne riko kenenkään kotirauhaa) ovat ihme kyllä jaksaneet jälleen ongelmitta. Niiden kautta olen päässyt näkemään pari kertaa päivässä, onko millään kasvilla erityisen jano, paistaako aurinko, meneekö vettä komennon annettuani, jne.

Lämpömittarilukemat valehtelevat useitakin asteita ylöspäin auringon paahtaessa aamulla suoraan kohti, mikä on toisaalta hyvä: siitä pystyy ennakoimaan, että kasvit tarvitsevat enemmän vettä juuri tänään.

Ennen toista kesän pidempää reissua ehdin prototypoimaan systeemiin sopivia kapasitiivisia kosteusantureita jonkin verran.

Perusidea: nippuside, jonka molemmin puolin kiinnitetty eristettyä piuhaa. Toinen piuhoista kytketään maareferenssiin, toinen piuhoista Arduinoon "senssipinniin", joka on kytketty "lähetyspinniin" 1 Mohm (kyllä, mega) vastuksen läpi. Piuhan päät ja liitokset vesieristetään (kynsilakkaa ja kutistesukkaa niim birusti).

Tästä sitten voidaan Arduinon CapacitiveSensor -kirjastolla lukea lukemia anturin ympärillä olevan vesimassan/kapasitiivisen olennon koostumuksen mukaan.

Ja hienostihan nämä anturit testipenkissä toimivatkin. Peruslukemat ilmassa olivat vakioasetuksilla välillä 250-300, ja kun anturia puristi kummallakin kädellä, muuttuivat lukemat välille 600-1000. Sama toistui hienosti kun anturiliuskan upotti vesilasiin.

Viritinkin näitä sitten peräti neljä kappaletta: susannalle, varjokurkulle, paprikapurkille ja yhdelle tomaatille. Kuitenkin paprikapurkin kytkentä jäi tekemättä, koska halusin kokeilla myös vesisaavin pinnankorkeuden mittausta vastaavasti ja teippasin parit piuhat vesisaavin ulkopuolelle.

Ajatus oli hajauttaa varsinaiset antureiden lukemiset sekä varsinaiselle pääaivokortille eli Mega-kloonille että irtonaiselle Arduino Nano -kloonille, joka sitten sarjan yli juttelisi nämä lukemat pääaivoille. En kuitenkaan syystä tai toisesta saanut Megaa lukemaan arvoja sitten millään konfiguraatiolla, joten päädyin yhdistämään kaikki sensorit Nanoon. Tästä kuitenkin koitui ongelmia...

Kapasitanssin mittaamisen onnistumista ajatellen olisi hyvä jos kaapelimatka anturiosalta eli varsinaiselta "kondensaattorin" muodostavalta osalta aivoille olisi mahdollisimman lyhyt. Nyt jouduin kuitenkin virittämään piuhaa väliin metritolkulla. Siis nyt kaikki "anturit" ovat saman Nanon perässä ja jakavat yhteisiä "lähetyspinnejä" metrien päähän (joskin kierrettyä parikaapelia pitkin) ...eli lukemilla ei tosielämässä tee yhtään mitään! Jes, tein työtä jolla oli tarkoitus!

Tein (tietysti) kaiken tämän säädön juuri ennen reissuun lähtöä, eli kaikki piti saada kiireellä valmiiksi. Kalibrointi ja tutkailu ja kokeilu jäi siis hyvin vähäiseksi. Ainoa testi jonka sain tehtyä oli vesisaavin piuhaparin kanssa, ja totesin lukeman nousevan n. 150 yksikköä saavin täytyttyä. Jes, siis ehkä tästä saa jotain luettua?

No ei saanut. Kuten kuvasta näkee, arvot kukkuvat ylös alas omien mieltensä mukaan. Joo, okei, tuossa kuvaajassa on vähän ilkeä y-akseli, kyllä siellä jotain vaihtelua pienemmällä akselivälillä näkyy, mutta ei mitään mitä saisi tästä taustakohinasta eroteltua.

Kastellessa kyllä näkyi jonkinlaisia piikkejä kosteuslukemissa. En kuitenkaan halua ruveta näin tarkkaan data-analyysiin, vaan haluaisin selkeämpiä lukemia. Kuten äänitekniikassakin, haluttaisiin hyvä signaali-kohina-suhde!

Ensiratkaisuksi täytyisi kokeilla tiputtaa nuo kauemmat sensorit pois linjoilta ja katsoa, mitä kahden muun alle metrin piuhan päässä olevan sensorin lukemille tapahtuu! Ei ole vaan vielä keritty...

Järkevintä olisi tietysti ostaa (tai viritellä itse) esim. 555-timerpiirin päälle hieman digitaalisempi versio, jossa anturista saatu kapasitanssivaihtelu saadaan muunnettua viisviisvitosella digitaaliseksi on-off-aalloksi, joka sitten kulkisi pitkiäkin piuhoja pitkin paljon iloisemmin. Puuhalokerikoissa ei nyt kuitenkaan ole muite kuin perinteisiä NE555-piirejä, ja CMOS-versio toimisi tässä tapauksessa paremmin, koska interwebsin tietojen mukaan se operoi ystävällisemmin pikkujännitteellä, on vähävirtaisempi ja toimii luotettavammin korkeilla taajuuksilla.

 

Jaksaako viälä?

Saas nährä. Loma-ajat alkavat olla lopuillaan, mutta vielä ehtisi ehkä saamaan hyödyllistä dataa jos virittelisi anturit hieman fiksummin. Lojuupa tuossa vielä noita Nanojakin (ja pari ESP8266:ta), että sinänsä mahdollisuudet ovat vielä auki.

Ensi kesäksi hankin kyllä viimein saaviin paine- tai ultraäänisensorin mittaamaan veden määrää...